Ulkomailla kun oleskelee vaikka muutamankin kerran pitempään kuin kaksi viikkoa ja ajatus juoksee kun lihava poni vasta-ajetulla nurmella, sitä huomaa jonkun henkisen kehityksen tapahtuvan hiljaa ja hitaasti mielessä.

Itselläni varsinkin viimeisten viikkojen ja päivien aikana tulee aina pohdiskelun paikka. Olenko oppinut mitään tästä reissusta? Voiko jostain ottaa opiksi tai voinko viedä ajatuksiani tuliaisiksi kotimaahani?

Muutaman asian näin sekavassa järjestyksessä pystyn tästäkin reissusta listaamaan. En ehkä ihan syvimpiä tunnontuskiani uskalla julkisesti jakaa muutakuin ystävien kanssa, mutta ehkä saisin teidän lukijoiden kanssa näistä hyviä kokemuksia ja ajatustenvaihtoa aikaiseksi. Siksi toivonkin kommentteja oman elämänsä matkailijoilta, pidempää tai kauempaa käynneiltä.

Yksi ikävin lieveilmiö matkustamisessa on ollut toki aikavyöhykkeen vaikeuden määrä suhteutettuna ylläpidettäviin ihmissuhteisiin kotimaassa. Usein, eli aina, kun lähden reissuun (ja varsinkin pitemmäksi aikaa), huomaan ilmiönä että usein ystävät/kaverit unohtavat minut ja sitä tyydytään vain tykkäilemään Facebook-statuksista. Lisäksi todella usein vaikean paikan tullen (kun itku kurkussa haluaa jakaa pahaa mieltänsä), on hankala aikavyöhykkeen takia soittaa ystäville. Tai äitille, jollekin. On hienoa, että saan omat aivot toimimaan pohtimalla asioita ja ”selviämällä” asioista, mutta sosiaalisena laumaeläimenä on välillä miellyttävämpää jakaa asiat ystävän kanssa. Ehkä tässäkin voisin tehdä parannuksen ja panostaa itse myös enemmän ulosantiini ulkomailta. Pitää myös itsekin yhteyttä ihmisiin. Yleensä ne ”tärkeät” ihmiset ovat olleet oma perhe (äiti, isä ja sisko) sekä muutama hyvä ystävä. Heidän kanssaan olen melko säännöllisesti pitänyt myös täältä yhteyttä, kun siihen on ollut mahdollisuus (Suomessa on ollut päivä ja täällä aamu ja soittaminen on sitä myötä onnistunut).

Kotikieleni ei ole englanti. Suomi on se kieli, jolla pystyn itseäni ilmaisemaan tarpeeksi tyydyttävästi ja suomea ymmärtävät osaavat myös ottaa ulosantini toivotun hyvin vastaan. Olen selvinnyt hyvin englannilla (yllättävän hyvin alkujännityksestä huolimatta), mutta ihmissuhdeasioissa joutuu usein miettimään oikeat sanat tarkkaan miten ilmaista itsensä ilman että syntyy konfliktia. Toki myös äidinkielessänikin käy tällaisia kompakiviä usein, että ”emme ymmärrä toisiamme”, mutta kielitaitoni ei ole tarpeeksi kehittynyt englannin suhteen kommunikoimaan murrekielellä ja ymmärtämään ihan kaikkea sanatarkkaan. Käytän paljon aikaani kääntämiseen päässä (suomeksi ja sitten käännät englanniksi että voit vastata) ja se on todella uuvuttavaa, kun se ei vielä kuitenkaan ihan luontaisesti tule minulta. Väärinkäsityksiä on syntynyt paljon, mutta myös onnistumisiakin. Myönnän, että on kielipää hieman karttunutkin, mutta se ei tarkoita sitä että osaisin puhua sataprosenttisen täydellistä englantia kommunikoimiseen.. Huh, pitää opetella siis lisää..

Onko kulttuurieroja oikeasti olemassa? Vai onko kaikki erot vain niitä kuuluisia persoonallisuuseroja, jotka hankaloittavat asioimista? Tämä on yksi mielenkiintoinen kysymys mitä olen pyöritellyt päässäni (ehkä vain selittääkseni itselleni jotain). Täällä sekä muutenkin maailmalla ollessani olen toki huomannut ne kuuluisat kulttuurierot ja mielestäni on ainutlaatuisen kiehtovaa, kuinka pieni, suljettu ja omalaatuinen kansa ja maa Suomi on. Olen myös sisäistänyt pitkälle sen kuuluisan ”sisun” merkityksen. Ei sitä ehkä turhaa hehkuteta meillä. Paikallisetkin ovat sanoneet, että suomalaiset ovat olleet ainuita, jotka omaavat tämän sisun positiivisessa ja negatiivisessa mielessä. Kaikista kummallisista puolistamme huolimatta olen iloinen saadessani kertoa Suomesta muille ihmisille. Täällä päin helposti tuppaannumme olemaan ”vain se joku maa Ruotsin ja Venäjän välissä (ai onko siellä joku maa vielä välissäkin?!)”..

Nautinko todella olostani Suomessa ja haluanko todella viettää tulevaisuuteni siellä? En vain koe tällä hetkellä niin, en ole kokenut muutamaan vuoteen niin. Valitettavasti meitä juurtumattomia ihmisiäkin löytyy, joita vainoaa ikuinen halu vaihtaa maisemaa. Itselläni on tasan yksi koti tässä maailmassa ja se on lapsuudenkotini. Silti sekään ei saa minua pysymään Suomessa ja halu nähdä maailmaa on liian kutkuttava ajatus. Minua ei vielä mikään sido jäämään Suomeen ja olen mielessäni pyöritellyt erinäisiä vaihtoehtoja tulevaisuudestani. En sano, että onnellisuutta saa muualta maailmalta tai joku muu maa olisi parempi paikka asua kuin Suomi. En ole sen tarkemmin miettinyt syitä ja seurauksia (tai no hups, valehtelin. Olenhan minä mutta en halua niitä jakaa tässä), mikä ajaa minut haluun lähteä maailmalle. Voihan olla, että mieleni muuttuu kun saan itseni sitoutumaan johonkin Suomessa. Vielä on liian aikaista sanoa, onko menojalka ikuisesti vipattava lentokenttien suuntaan.

Olen todella valmistumassa siihen ammattiin, mitä haluan tehdä. Haluan todella valmistua ja olla hyvä työssäni. Monet eri kokemukset ovat ajaneet minut lähemmäksi haaveammattiani, vaikken tosin muutamia vuosia takaperin tiennyt edes mitä sosionomi tekee. Nyt kun monikulttuurisessa ympäristössä olen nähnyt työmahdollisuuteni sosionomina ja työkäytäntöjen edistäjänä, olen sisäistänyt sen että olen onnellisessa asemassa saadessani tulla hyödyllisemmäksi. Reissuissa (Espanjassa ja täällä Kanadassa) töitä tehdessäni ihmisten parissa, olen löytänyt täältä hyviä ja huonoja työkäytänteitä ja niitä hyviä työkäytänteitä haluan tuoda Suomeen. Lisäksi haluan myös viedä Suomen järjestellisempää ja suhteellisen laadukasta työn laatua myös maailmalle. Perhanasti nostan peukkua ilmaiselle koulutukselle ja sille, että juuri minä olen saanut mahdollisuuden opiskella haluamaani ammattiin, johon uskon vakaasti pystyväni erinomaisin edellytyksin.

Omissa ajatuksissaan oleminen vieraassa ympäristössä tekee meille jokaiselle hyvää. Oppii ainakin joskus näkemään asiat eri perspektiivistä. Asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä. Jokainen kilometri kauemmas tärkeimmistä asioista opettaa arvostamaan niitä asioita, jotka antavat sinulle hyvät mahdollisuudet selviytyä elämästä. Ihmissuhteet muuttuvat, paranevat ja huononevat, reissujen aikana. Useimmiten Suomeen tullessani koen kuitenkin kiitollisuutta siitä, että saan mahdollisuuden kehittää itseäni ihmisenä, vaikka se välillä vaatiikin aikaa ja montaa kilometriä. Eikä välttämättä tarvitse lähteä ulkomaille asti pohtimaan minuuttaan, välillä riittää vain että sulkee kämppänsä ulko-oven ja keskittyy siihen, mitä haluat ajatella ja kehittää itsessäsi. Haluaisin joskus suoda kaikille mahdollisuuden lähteä katsomaan vaikka miten naapurikaupungissa eletään. Tai mitä Suomen luonto on parhaimmillaan. Minulle kilometrit välissä antavat parhaimman suorituskyvyn ajatella.

Suomesta tulen aina kaipaamaan ruisleipää. Ja kunnon maitoa. No okei, Suomen luontoakin. Sinällään meillä on asiat hyvin meidän maassa, ei tarvitse pelätä ihan alvariinsa paskatautia elintarvikkeista sekä meillä on siisti, rauhallinen ja kaunis luonto. Terveydenhuolto on tähän mennessä pelannut (olen aina saanut henkeni säästettyä ammattitaitoisen henkilökunnan ansiosta) ja aika ajoittain mieleni pahoittavasta byrokratiasta tavan kansalaisena minun on ollut helppo asioida pääpiirteittäin Suomessa. Paljon on varmasti valituksen ja kiitoksen aihetta, mutta tässä näin muutama esimerkki mitä tuli mieleen.

Hmhpm. Seuraavaksi valmistautumaan päiväreissulle Montrealiin. Yleensä sanotaan, että jos kaikki menee päin mäntyä, paista pannukakku. Täällä parhaiten mielipahaan auttaa Tim Hortonsin kahvi ja joku sokerimössöpulla. Näillä eteenpäin - ensiviikolla vaihtuu maisemat.