Eilen ja tänään olin taasen vauhdissa turistikierroksieni suhteen. Halusin isäni suosittelemana nähdä suolakaivoksen, joka onkin yksi suosituimpia vähtävyyksiä Krakovassa. Pikkubussi jälleen nouti minut kyytiin hotellilta ja kävimme myös muutamasta muusta hotellista bussin täyteen porukkaa.

Wieliczka sijaitsee 15 kilometrin päässä Krakovan keskustasta. Kaivos kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon ja se on yksi vanhimmista kaivoksista. Siellä tuotettiin yhtäjaksoisesti suolaa 700 vuotta 1300-luvulta aina 2007 vuoteen asti. Turistikierroksella pääsee näkemään yksi, kaksi ja kolmoskerroksen, vaikka koko kaivoksessa yhteensä on nk. yhdeksän kerrosta, joissa aikoinaan kaivosmiehet ovat työskennelleet.

 

 

Kierros alkaa mukavasti pienellä hikijumpalla, nimittäin ensimmäisenä saimme ryhmän kanssa kävellä 400 porrasta ensimmäiseen kerrokseen asti. Suolakaivokseen mentäessä kannattaa varata hyvät kävelykengät (pääosin oli tasaista pintaa millä kävellä, mutta kävelyä lähinnä tuli niin paljon että meikäläisen jalat olisi varmaan korkkareissa huutanut hoosiannaa) sekä myös kesäkaudella kannattaa ottaa joku pidempi paita mukaan. Ajottain nimittäin varsinkin lampien läheisyydessä oli aika vilpoista ja pahimmillaan lämpötila saattaa kaivoksessa laskea +14 asteeseen. Kaivos on aika utuisesti valaistu koko matkan ajalta ja ajoittain oli hieman hämärääkin, joten kameran kanssa seikkailevat voivat myös varautua tähän. :)

 

 

Noh, portaat laskeuduttuamme aloimmekin kiertämään paikkaa tarkemmin. Menimme monista puisista ovista läpi aina seuraavalle ovelle asti ja välillä tuntui, että nämä ovetko nyt on niitä mitä tultiin tänne tuijottamaan. Osa käytävistä oli maalattu valkoisiksi, että kaivosmiehet pystyivät aikoinaan laittamaan käytävien varrelle öljylamput ja valkoiset seinät hohtivat valoa kauemmas. Wieliczkan suolaa on pääasiallisesti käytetty tiesuolaukseen sekä terveyssuolaksi, kuten kylpysuolaksi. Oppaamme oli aivan mahtava, hän muisti heittää vitsiä joka väliin ja tähänkin liittyen hän tokaisi että "tämän takia olen säilynyt niin hyvännäköisenä kun olen 11 vuotta täällä työskennellyt". Opas puhui hyvää englantia ja hän kertoi mielenkiintoisia pikkujuttuja jokaisella etapillamme.

 

 

 

 

Suolakaivos on entisöity (tai mitä sanaa tähän nyt kukakin käyttää) siistiksi ja helppokulkuiseksi. Pääsimme turistikierroksella näkemään mm. erilaisia kaivostyöhön liittyviä työvälineitä, kaivostyöpukuja, monenmoisia kivipatsaita, suolamöykkyjä seinissä ja kappeleita. Kappelit kaivoksen sisällä olivat ehdottoman hienoja. Melkeinpä voisin jo todeta haluavani häät suolakaivoksen kappelissa! ;) Ja tuttuun tapaan toki meillä oli "pakolliset" kierrokset kaivoksen sisällä olevissa turistikaupoissa, niitä ei voinut vältellä koska reitti kulki muutaman "nakkikioskin" ja turistitavarakioskin läpi. Näissä lähinnä myytiin kylpysuolaa sekä ruokasuolaa ja mausteita. En usko, että kyseiset suolat ovat Wieliczkasta taottua suolaa koska ymmärrykseni mukaan pikkuhiljaa turisteille myytävä alkuperäinen suolan myynti hiipui hyvin pian virallisen kaivostoiminnan jälkeen. Lisäksi kaivoksessa oli ravintoloita. Näimme myös muutaman sisälammen likellä mahtavia valo- ja ääniefektiesityksiä, joissa saimme kuulla aitoja kaivosääniä.

 

 

 

Paluu syvältä maan sisältä tapahtui suhteellisen ahtaassa hississä, joten jos koet kammoa pimeästä tai ahtaudesta, en suosittele menemään kaivokseen. Hissiin mahtui kerralla yhdeksän ihmistä ja hissi ylös kulki aivan järkyttävän kovaa vauhtia täydessä pimeydessä kohti uloskäyntiä. Lisäksi jouduimme jonottamaan 20 minuuttia hissiin, koska kaivoksilla on toiminnasssa vain kaksi hissiä jolla pääsee ulos ylärakennukseen. Kierroksen oltua ohi takaisin pikkubussiin ja matka kohti hotellia jatkukoon. Kaivoksen jälkeen iho tuntui jotenkin nihkeältä, en tiedä johtuiko ajoittaisesta hikoilusta ja kylmyydestä vai oliko kaivoksessa oikeasti sitä maagista suolan voimaa.

 

Tänään torstaina ajattelin mennä käväisemään Historical Museum of the Miasta Krakowassa, jota tuttavallisemmin kutsutaan Oskar Schindlerin museoksi. Museo lyhyesti kertoo saksalaisten miehitysajasta Krakovassa toisen maailmansodan aikana. Museorakennus on toiminut vuosina 1940-1944 Oscar Schindlerin emalitehtaana, jonne hän otti tehtaan juutalaisia työntekijöitä välttääkseen heidän joutumisen keskitysleirille. Elokuva Schindlerin lista on osittain kuvattu rakennuksessa.

 

Otin Galerie Krakowskan etupuolelta tramin, eli ratikan numero 3 jolla pääsee kätevästi ihan museon lähettyville. Yhdensuuntainen aikuisten lippu maksoi 2,80 slotia, eli noin 70 senttiä. Jäin pois Limo-kadulla (harmi etten painanut mieleeni tarkemmin mikä oli pysäkin nimi!) josta kävelymatkaa vielä museolle oli muutama sata metriä. Lippu museon sisälle maksoi 19 slotia, joka on euroina 4,50 euroa. Museo on mielestäni kyllä ihan yksi hienoimmista museoista jossa olen käynyt. Lähinnä ehkä sen takia, että aitoja esineitä menneisyydestä oli paljon sekä museossa oli paljon videopisteitä, joissa sait nähdä mm. paljon henkilöhaastatteluja. Lisäksi museon yläkerta oli vuorattu täyteen kuvia jotka havannoivat sodan alkamista ja juutalaisten kohtaloa. Ensimmäisessä "pisteessä" havainnoitiin sodan alkamista ja sen vaikutusta Puolaan. Kerros oli hienosti rakennettu ja siellä oli aidon kuuloiset sodan äänet (mm. kun pommit tippuivat maahan) sekä valoefektit olivat hienot. Museosta sai siis nauttia oikein kaikilla aisteilla.

 

 

 

Aito sodanaikainen pommi museossa.

 

Sodan ajalta löytyneitä ja säilyneitä ihmisten arvoesineitä.

 

 

Lisäksi museossa näin aidon pommisuojan, jossa ihmiset ovat asuneet. Museossa oli näytillä myös toisen maailmansodan aikaisia vaatteita, parturitilat, apteekkiesineistöä, valokuvia, dokumentteja, juna-aikatauluja ym.

 

Tämän jälkeen otin jälleen tramin numero 3 matkatakseni keskustaan. Menin suoraan pysäkiltä vanhaan kaupunkiin, jossa kävelin torilla hetken aikaa ja ihastelin matkamuistomyymälöistä. Todettuani matkamuistojen suolaisen hinnan, tallustelin rauhassa kaupungilla hetken aikaa ja ajattelin mennä viilentymään ja kiertelemään Galeria Krakowskaan. Sieltä löysin itselleni kahdet kengät (tennarit + kesäpopot) noin 15 eurolla sekä ihastelin vaatekauppojen tarjontaa ja kirjakauppoja. Puola on edelleenkin mieluisa minulle hintatason suhteen. Oltuani aivan puhki ja poikki, tallustelinkin suoraan hotelliini Station Aparthotelliin, jossa otin ravintolasta lasipullon kokista. Samalla rupattelin ravintolan tarjoilijoiden kanssa Suomesta ja millainen Suomen kesä on. Toinen tarjoilijatyttö pyysi minulta blogini osoitetta, että hän voisi nähdä kuvia matkaltani. Moni paikallinen onkin kertonut käyvänsä Suomessa, mistä olen ihan iloinen että täällä tiedostetaan meidän maamme hieman paremmin kuin Kanadassa. :)

 

Nyt tänne Krakovaan tuli jumalaton ukkosmyräkkä ja vesisade, jota jo enteilinkin päivän mittaan. Ilma oli _todella_ hiostava, joten ilma oli jo odotettavissa. Seuraavaksi nautin illallisen ja suuntaankin pakkaamaan laukkuja. Huomenna illalla lento lähtee kohti Suomea, jossa olenkin perillä yöllä. Sieltä menen Kanadan kämppikseni luokse nukkumaan pariksi tunniksi, sitten junalla kohti Joensuuta ja kohti KOTIA. Äiti ja isä on vastaanottokomiteassa vastassa. Kolmen kuukauden seikkailut maailmalla päättyvät siis pian.

Raipatirai! Tällä kertaa blogitekstini tulee Puolasta, Krakovasta, jossa olen jo viihtynyt muutaman päivän. Olen liiakseen hyvinkin viihtynyt lentokoneessa ja poistamassa jet lagia, joten aikaa ei ole ollut kirjoitella paljoa. Nytkin hotellin netti toimii erittäin vaihtelevasti, joten saa nähdä saanko ladattua YHTÄÄN kuvaa reissuistani blogiin - toivottavasti! Kuitenkin - ainakin Facebookissa kaverini voivat nähdä kuvia Auschwitzistä, joita otinkin lähemmäs 200-300 kappaletta.

 

Viimeinen ilta Torontossa meni mukavasti kämppäkaverin kanssa viettäen. Viimeiset päivät siivoilin asuntoamme siivompaan kuntoon vuokranantajani paluuta varten. Viimeisenä iltana kuitenkin halusin mennä syömään kämppikseni kanssa, joten kämppikseni töiden päätyttyä suuntasimme kummatkin keskustaan. Ihan ensimmäisenä menimme nettikahvilaan tulostamaan minulle yhden lentolipun.

Sen jälkeen menimme Yonge streetiä pitkin ihmetellen ruokaravintoloiden määrää. Halusimme mennä johonkin hyvään mestaan syömään ja minun toiveestani etsimme sushipaikan. Tarjontaahan riitti. Valitsimme Yonge streetillä olevan Sushisky-nimisen paikan, joka vaikutti siistiltä ja turvalliselta paikalta nauttia pakollinen sushiannos Torontossa. Luin myöhemmin jostain, että Sushisky olisi parhain ja suosituin paikka nauttia sushia Torontossa - mene ja tiedä. Valitsimme ruokajuomaksi puoliksi pullon valkoviiniä ja sen jälkeen totesimme, että olimme valmiita tilaamaan. Päädyimme valitsemaan "syö kaikki minkä jaksat"-tyyppiset annokset, joille hintaa tuli 20 euroa. Tarjoilija toi pöytäämme paperitilauslomakkeet sekä listan, josta saimme valita maki- ja sushiannoksemme. Ravintolareissu ei mennyt ihan niinkuin piti. :D

Esimerkiksi sushilistan kohdalla oli 1 pcs, eli 1 annos. Ajattelimme luontaisesti, että saamme valita yhden pienen sushipallon sushilistan alta. Lisäksi esim. makeja sai valita neljä kappaletta. Rupesimme valkkaamaan mieluisia annoksia itsellemme ja laskimme, että okei, 12 erilaista pientä annosta menee vielä tähän nälkään (ja jälkkäri lisäksi). Tarjoilija otti tilauksemme vastaan. Sitten alkoikin sitä ruokaa tulemaan ihan perhananmoiset määrät pöytään ja ihmettelimme että mitäs kummaa - ei me kyllä näin paljoa tilattu ruokaa! Tarjoilija yritti selittää meille, että hän oli puolittanut tilauksemme. Se 1 pcs sushilistan kohdalla tarkoitti, että saimme yhden annoksen KAIKKIA niitä kymmentä eri sushia, jotka listassa oli! :D Apua, loppujenlopuksi ahdoimme vatsat pinkeinä yhteensä 54 sushia, pullon valkkaria, vettä ja jäätelöt napaamme! :D ONNEKSI TARJOILIJA PUOLITTI TILAUKSEMME!!!! Kyllä niinkuin tuli äkkiä vuoden sushikiintiöt täyteen!

 

 

Seuraavana aamuna heräsinkin aikaisin hyvästelemään kämppikseni ja pakkasin tavaroita sekä fiilistelin kauniin kuumasta Kanadan ilmasta terassillamme. Noin yhden aikoihin raahasin 40 kiloa tavaraa ulos asunnosta lähimmälle bussipysäkille ja rukoilin melkein herrajeesusta, että selviäisin tavaroitteni kanssa matkasta. Ensimmäisenä 87C bussilla Broadviewin metroasemalle, sieltä metroon ja Kiplingin päätepysäkille. Metron päätepysäkillä otin bussin numero 192 Air Rocketiin, joka kulkee kaikkien Toronto Pearson International lentokentän terminaalien välillä. Perille päästyäni seilasin Aer Linguksen tiskille heittämään laukkuni matkaan ja check-innaamaan itseni lennolle. Sieltä turvatarkastukseen ja odottamaan lentoa Torontosta Dubliniin.

Lento lähti noin 45 minuuttia myöhässä. Aer Lingus ei silmissäni saanut mairittavia pisteitä palvelustaan. Kysyin koneessa, olisiko mahdollista saada lääkkeeni säilytykseen kylmään ja vastauksena oli tiukka ei. Silmät pyöreänä, vaarallisen näköisenä väsyneenä korppikotkana sanoin lentoemolle, että kyllä nyt perkele täältä varmaan löytyy joku muutaman sentin kylmä tila lääkkeilleni. Aikaisemmin JOKAISESTA lentokoneesta ja lentoyhtiöstä on löytynyt paikka lääkkeiden säilytykseen. Siinä hetken nahisteltuamme lentoemo sen verran heltyi, että hän suostui survomaan lääkkeeni ruokakärryyn jäiden sekaan. Thank God vaan hänellekin. En nukkunut lennolla mitenkään hyvin ja Dublinin puolelle päästyämme rupesikin jo aamuaurinko mukavasti näkymään.

 

 

Dublinissa minulla oli aikaa vaihtaa konetta noin puoli tuntia. Hirveällä paahtamisella kohti uutta turvatarkastusta ja juoksemista läpi lentokentän. Kerkesin onneksi seuraavalle lennolleni ihan hyvin. Lentoni siis jatkui kohti Pariisia. Lento jatkui samaisella Aer Linguksen koneella ja lisäkseni puolet koneesta oli täynnä lapsia. Tuttuni tietävät, että inhoan kiljuvia ja rääkyviä sinappipyllyjä yli kaiken. No okei, nämä olivat jotain varhaisteinejä jotka olivat olleet jollain leirillä Dublinissa.. Eikun silmälappu silmille, korvatulpat korvaan ja ottamaan pieniä aamu-unia koneessa.

 

Charles de Gaullen lentokentälle päästyäni menin odottamaan matkalaukkujani, jotka eivät koskaan saapuneet. Perkele. Eikun tekemään reklamaatiota herttaiselle sedälle matkalaukkuhihnojen läheisyyteen. Setä kyseli mistä olen kotoisin ja kerrottuani että Suomesta (Lappeenrannasta), hän kyseli onko kenties Kittilä tai Ivalo lähellä Lappeenrantaa. Lisäksi hän hyvin ylpeänä kertoi osaavansa muutaman sanan suomea. Sain kyllä niin hyvää palvelua tältä mieheltä, että matkalaukkujen häviäminenkään ei tuntunut niin pahalta! :) Siitä siis taksiin ja kohti hotellia. Hotellini sijaitsi lähellä Eiffeltornia (matkaa noin 500 metriä tai jotain). Campanile tai vastaava oli hotellin nimi. Ihan voin suositella siltä osin, hotellihuoneeni oli todella siisti sekä palvelu hyvää. Aamiainenkin oli maittava, vaikkeikaan se ollut ehkä niin kattava mihin olen tottunut (tarjolla mehua, vettä, kahvia, croisantteja, jogurttia, muroja jne.. ei ollenkaan hedelmiä, mysliä tai vastaavaa). Mutta valiteta ei – kyllä sillä mahansa täyteen sai.

Arvatenkin Pariisi meni minulta vähän ohi oikein luppoisan jet lagin kanssa. Pariisissa oli kyllä yksi helvetinmoinen trooppinen helle, joka vielä pahemmin sekoitti yöuneni. En nimittäin sitten OLLENKAAN osaa nukkua kuumassa. Ja Kanadassa totuin ilmastointiin talossamme, haha. :D

 

Lauantai-iltana kuitenkin nohevoidun sen verran, että menimme paikallisen, Dorianin, kanssa Eiffeltornin juureen viinille ja syömään. Kävimme lähikaupastani maukkaan valkkarin hintaan 3,50 euroa. Saimme matkaan muovimukitkin. Istuskelimme puistossa ja näimme kauniin Eiffeltornin iltavalaistuksen. Siitä jatkoimme matkaa kauemmas kohti ravintolaa, jossa söin illalliseksi kinkkupiirakkapalasen. HELKKARI se kämänen pala maksoi 13 euroa, joka oli vielä pienempi kuin ¼ osa palanen.. kyllä isä oli oikeassa, Pariisi on kallis paikka.

 

Sunnuntaina jaksoin kammeta itseni katsomaan Ranskan ympäriajon loppua sekä kävin muutamassa museossa ja kävelemässä. Pe-maanantaireissuun Pariisissa riitti juurikin 200 euroa, ilman tuliaisostoksia tai muuta shoppailua. Rahat menivät syömiseen, pääsylippuihin ja muutamaan taksimatkaan. Sain muuten matkalaukkunikin takaisin muutaman äkäisen puhelinsoiton jälkeen. Sunnuntai-iltana saapui ensimmäinen laukkuni ja maanantaina menin ensitöikseni tsekkaamaan terminaali ykkösestä toisen laukkuni - joka löytyikin runnottuna 100 muun matkalaukun alta.. No siitähän virkistyttyä (hyvää aamujumppaa tuo matkalaukkujen viskominen!) menin lentokenttäjunalla Pariisissa terminaali ykkösestä terminaali 2D:hen, josta lähtikin lentoni kohti Krakovaa, Puolaa.

 

 

Krakovan lentokenttä on mukavan pieni ja helppokulkuinen. Eikun taas matkalaukkujen noutoon perille päästyäni. Tällä kertaa isompi matkalaukkuni lahosi juuri ennen taksiin astumista, perkele. Kyllä hävetti kun taksikuski sanoi vielä "ONPA PAINAVA LAUKKU". No onhan se jukolauta kun oot kaksi ja puoli kuukautta reissannut. :D Taksilla siis matka kohti Krakovan keskustaa ja Station Aparthotellia. Puola on mukavan halpa maa, taksimatkaksin maksoi vaan 15 euroa ja matkaa kuitenkin tuli ainakin yli 20 km. Alunperin taksimatkan hinta oli 109 slotia, mutta taksikuski sovitusti alensi hintaa 89 slotiin kuten oltiin alunperin sovittu. Ja olipahan taksikuski aivan syötävän herkullisen näköinen herkkupylly, voi autuus! Se nyt ei kuitenkaan ole se asia, mistä minun piti kirjoittaa alunperinkään. :D

 

 

Ensimmäisenä päivänäni buukkasin hotellin respasta itselleni matkat Auschwitziin ja suolakaivoksille. Matkaan sisältyivät kuljetukset (tulevat noutamaan hotellista ja tuovat takaisin hotellille), opastukset kohteissa sekä pääsyliput. Kummallekin kohteelle tuli opiskelijahinnaksi vaivaiset 53 euroa KUMPAANKIN KOHTEESEEN - halpaa kuin Frankfurtin makkara konsanaan, oikeasti! Ekana iltana pistäydyin jo katselemassa vähän maisemia Krakovassa. Hotellini sijaitsee siis aivan Krakovan juna- ja bussiaseman vieressä. Kävelin Galeria Krakowskan (ostoskeskus) läpi vanhaan kaupunkiin syömään illallista Hard Rock Cafeeseen ja samalla ihastelin eurooppalaista tunnelmaa.

 

 

 

Tiistaiaamuna aikaisin ylös, suihkuun ja aamupalalle. Käsitykseni buffetaamiaisesta on ilmeisesti ihan kiero, koska ajattelin että saan syödä aamiaista niin paljon kun mahaan mahtuu. Kissanpissat. Aamiainen oli valmiiksi annosteltu, ja siihen sisältyi kolme isoa leipäpalaa, pieni annos paistettua munakasta, erittäin rasvaista juustoa kolme palaa sekä makkaraa kolme palaa. Lisäksi oli hunajaa, hilloa, sulatejuustomöykky ja pieni voinokare. Sain valita kahviautomaatista haluamani kahvin. No, suomalainenhan ei tunnettuun tapaan osaa muutakuin valittaa mutta valitin vain mielessäni. Palvelu kyllä oli hyvää ja aamiaiskahvila sen verran idyllinen, että kyllähän sitä tuollakin annoksella sai napansa täyteen.

 

Pikkubussi tuli noutamaan minut klo 11.30 viereiseltä parkkipaikalta kohti Auschwitziä. Henkilökohtainen hovikuski siis. No, hän pahoitteli alkuun kovaan ääneen sitä että hänen täytyy pick upata myös muita matkustajia taksiin yllättäin, joten olisihan asia siis ok minulle. Enhän minä voinut sen nappisilmän ehdotuksesta kieltäytyä. :D Kävimme siis muutaman muun matkustajan kyytiimme ja lähdimme kohti Auschwitziä. Nuori poika oli ehdottoman hullu ajaessaan - sitä en kiellä. Ajoimme kuitenkin todella viihdyttävää reittiä  - paljon peltomaisemia sekä kauniita pieniä maalaistaloja. Aika-ajoittain näin myös junaradan, jolla ihmisiä ollaan kuskattu keskitysleirille. Poika pisti meille pyörimään myös Auschwitzistä kertovan videon, jota itse en niinkään katsonut vaan tuijotin vuoronperään hymyillen kuskia sekä maisemia. Videon näyttäminen on hyvin yleinen tapa matkalla Auschwitziin ja osittain mielestäni video oli todella huonosti tehty propagandavideo, joka saa ihmiset tuijottamaan maailmanhistoriaa monttu auki uskovaisina. Perille päästyämme Auschwitz 1:seen paikalla oli aivan tuhottomasti ihmisiä. Parhaimmillaan oppaan mukaan museossa vierailee 9000 ihmistä päivittäin ja sen kyllä huomasi. Opaskierroksen sai valita englanniksi, saksaksi, espanjaksi, puolaksi ja vissiin vielä muillakin kielillä.

 

 

 

 

Suosittelen ehdottomasti valitsemaan opastetun kierroksen. Kioskeissa myytävät oppaat eivät ole mitenkään kattavia (suomalainenkin opas jonka ostin matkamuistoksi, oli vain muutaman sivun mittainen) sekä itse paikan päällä opaskylttejä ei ollut niin paljoa kun olin arvellut. Auschwitz 1:sestä pääsimme näkemään mm. rakennus neljän (eli parakkeja, sairaanhoitopaikan, krematorion ym.) jossa näimme erikseen isoja saleja. Rakennus neljä oli jaettu vielä kuuteen isoon saliin, jossa näimme mm. valokuvia, paperidokumentteja sekä muutamia esineitä.

 

 

Lisäksi ykkösessä näimme myös rakennus vitosen, kutosen, seiskan, kympin ja rakennus 11 - kuolemantalon. Kuolemantalo sijaitsee rakennuksen 10 ja 11 välissä, siellä voit nähdä kuuluisan kuolemanmuurin, jossa teloitettiin tuhansia vankeja. Mielestäni rakennus 11, eli kuolemantalo oli pelottavin ja vaikuttavin talo nähdä ykkösen alueelta. Siellä näki mm. kellareita, jossa on tehty ensimmäinen ihmisten joukkoteloituskokeilu. Lisäksi kellarissa pidettiin selleissä vankien lisäksi siviiliväestöä. Siellä myös säilytettiin vankeja joita SS oli todennut syyllisiksi keskitysleirin sääntöjen rikkomiseen. Kellarikerroksissa näin kolmenlaisia rangaistussellejä. Suurin osa oli tavallisia sellejä, lisäksi näin myös seisomarangaistussellejä.

 

Luontaisesti vaikuttavaa oli nähdä myös krematorio ja kaasukammio. Kaasukammion seiniltä pystyit näkemään ihmisten raapimajäljet seiniltä. Kaiken tämän jälkeen meillä oli pieni tauko, kuski heitti meidät Auschwitz 2 - Birkenauhun, joka on noin kolmen kilometrin päässä ykkösestä. Siellä sijaitsee myös juutalaismuseo.

 

 

 

Birkenaussa pääsimme näkemään mm. muuratun parakin sisältä, suihkurakennuksen (vessarakennukseen emme päässeet, koska ne ovat niin huonokuntoisia mutta näimme ikkunasta kyllä minkälaiset vessat siellä oli), junavaunun, puuparakin, muistomonumentin, raunioituneet krematoriot sekä vahtitornin. Kokonaisuudessaan Auschwitzin 1 ja 2 alueeseen meni kävelyyn reippaasti yli kolme tuntia. Kannattaa siis varautua hyvillä kävelykengillä ja juotavalla mukaan. Välillä tie oli niin huonokuntoista, ettei kyllä korkkareilla kannata mennä sipsuttelemaan paikan päälle. Lisäksi välillä kannattaa varautua jonottamaan, koska turistiryhmiä on niin monta samaan aikaan liikenteessä, että kaikki eivät mahdu aina sisälle kerralla katsomaan paikkoja. Lisäksi kannattaa varautua myös säähän, koska meillä kierroksen loppupäässä alkoi satamaan vettä ja yllättäin suojaisia paikkoja ei löydy hirveästi lähistöltä.

 

Enempää en Auschwitzistä kerro, kyllä jokainen voi kerran elämässään sen käydä katsomassa. Vaikuttava ja ISO paikkahan se oli. Ei kyllä paljoa hymyileviä naamoja nähnyt. Lisäksi turistikierroksella sain uutta tietoa keskitysleireistä sekä oikeasti ymmärsin sen, kuinka järjestelmällistä toiminta Auschwitzsissä on ollut. Voin ihan suositella paikkaa nähtäväksi ja kerron mielelläni lisää teille jos kysytte.

 

Budjetiksi minulla on ma-pe ajalle Puolaan 200 euroa, joka on riittänyt mainiosti tähän mennessä. Hintataso Puolassa on ihanan halpaa, esimerkiksi eilen litra olutta sekä iso pizza illalliseksi maksoi vain 8,5 euroa. Useimmissa paikoissa olen saanut hyvää palvelua englanniksi sekä Krakova ainakin on helppokulkuinen ja ihanan avoin paikka nähdä maisemia ja paikallisia. Tänään matkaan suolakaivoksille, josta kerronkin lisää myöhemmin. Kiitos myös teille kaikille lukijoille matkani varrella, parhaimmillaan minulla on ollut 500 lukijaa päivässä joka on yllättänyt minut positiivisesti! Toivottavasti mielenkiinto jatkossakin pysyy korkealla blogiani kohtaan!

 

 

Kettu kuittaa Tymbark-mehun äärestä, Puolasta.

Päiväreissu Montrealissa takana ja olemme tulleet takaisin turvallisesti perille Torontoon.

Lähdimme kämppikseni kanssa perjantaiyönä klo 00.30 paikallista aikaa Megabussilla Montrealiin. Matka bussilla kesti n. 6,5 tuntia yhteen suuntaan Kingstonin kautta. Megabus on halpabussiyhtiö, saimme meno-paluuliput noin 50 euron hintaan/nenä. Junalla tai lentäen liput olisivat olleet huomattavasti kalliimmat, joten päädyimme bussivaihtoehtoon.

Bussi lähti Toronton Yonge streetin läheltä, Canada Coach-terminaalista (610 Bay street). Ajattelimme, että päiväreissu meille riittäisi aivan hyvin pienen palan Montrealista näkemiseen. Nukuimme yllättäin koko bussimatkan, mitä nyt itse välillä heräsin Kingstonin terminaalin kohdilla pysähdyksen aikana. Bussiin mahtui 81 matkustajaa ja bussin ollessa täynnä sisällä oli kuitenkin mukavan unelias tunnelma, joka auttoi saamaan unen päästä kiinni.

Päästyämme perille Montrealiin, bussi jätti meidät Megabussin terminaaliin lähelle Central stationia. Ensimmäiset aamutunnelmat olivat, että ”mikä helkkarin betonihörskä tuossa vastapäätä on..” No, sehän paljastui tuttavallisesti Hilton-hotelliksi, oli muuten oikeasti todella ruma hotelli ulkonäöllisesti. Etäisesti mieleeni hiipi betonibunkkerimaiset maisemat Kouvolasta.

Alikulkutunneli matkalla Vanhaan kaupunkiin..

Ensimmäisenä ajattelimme lähteä metsästämään aamupalapaikkaa. Menimme Central stationin läpi metroasemalle (Bonaventure tai vastaava), josta ostimme päivän metrolipun 10 cadin hintaan. Pörhälsimme ”sinisellä muovimetrolla” ensimmäisenä Vanhaan kaupunkiin, koska ilma alkoi mukavasti olemaan jo lämmin ja yllättäin hieman huonosti nukutuilla yöunilla olikin vähän ylipirteyttä ilmassa.

Käveltyämme hetken aikaan Vanhassa kaupungissa, lämpötila rupesi olemaan jo lähellä +20 astetta. Löysimmekin aamupalapaikaksi mainion Eggspectationin, jossa itse nautin aamiaiseksi perinteisen Montrealilaisen bagelin, tuoreita hedelmiä/marjoja, tuoremehun ja vettä. Aamiainen maksoi itseltäni noin 20 cadia veroineen, mutta aamiaisella pärjäsikin pitkälle iltapäivään.

Aamiaisen jälkeen kävelimme ympäriinsä Vanhaa kaupunkia, jossa näimme samalla mm. Montrealin tiedekeskuksen, satamaa, veneklubialuetta, vanhoja teollisuusrakennuksia ja mukulakivikatuja. Aamuinen, utuinen Montreal oli ihanan rauhallinen paikka kävellä. Vastaantulevia ihmisiä tuli harvakseltaan vastaan ja nekin oli lenkkeilijöitä. Vanhaa kaupunkia kierrellessämme ajattelimme seuraavaksi matkata metrolla Mont Royal-kukkulan lähelle, josta Montrealin kaupunki on saanut nimensä. Kukkula onkin valtava ja emme kiertäneet koko kukkulaa edes läpi. Menimme ensimmäiselle näköalatasanteelle polkuja pitkin, josta näimme tyydyttävästi Montrealin kaupungin ylle. Kävelymatkaa jyrkkiä polkuja pitkin tuli useampi sata metriä ja kyllä muuten jalat ja kroppa kiittivät pienoisesta vaelluksesta 25 asteen lämmössä. :)

Kuvassa melko keskellä näkyy valkoinen rakennus, Montrealin olympiastadion.

Päiväurheilut suoritettua hyppäsimme jälleen kerran metroon ja sieltä likelle keskustaa. Montrealin metroasemat ovat siistejä ja moderneja verrattuna muihin metroasemiin mitä olen nähnyt. Esimerkiksi yhdellä metroasemalla oli mm. tykillä heijastettu aikataulutiedot vastapuoleiselle seinälle. Tykki julkisissa tiloissa järkytti minua :D Ei ikinä Suomessa uskallettaisi laittaa tykkiä metroasemalle. Okei, no oli tämä tykki suojattu aikamoisella metallisuojalla, mutta kuitenkin.

Montrealissa puhutaan valtakielenä ranskaa, joten mainokset, kuulutukset ja kadulla kuuluva puhe oli suurimmalti osin ranskaa, mistä kämppikseni tykkäsi (ja minustakin se kuulosti kivalta). Lisäksi mielestämme Montreal on sekoitus vanhaa (paljon vanhoja, kauniita rakennuksia) sekä nykyaikaista Eurooppaa. Menimme keskustassa jonkinmoiselle ostoskadulle, joka olikin täynnä liikkeitä ja bongasimme myös Montrealista Eaton Centerin, joka on myös Torontossa. Lähemmän 30 asteen lämpö "pakotti" meidät menemään terassille juomaan yhdet janojuomat, itse nautin Cosmopolitan-drinkin (pyytämättäni ilmeisesti jollain tuplaviinalla, liekö taas se suomalaisuus paistanut läpi vai mitä) ja kämppikseni nautti pienen tuopin valkoista olutta. Janojuotavan jälkeen kävelimme ostoskatua läpi, sekä yritimme löytää mm. Montrealin Hockey hall of famen. Näimme matkalla kuitenkin upeita katedraaleja, joista yhteen (ilmaiseen, köh) uskaltauduimme sisään. Siellä oli juuri alkamassa häät. :)

Päivällisen nautimme Mikes-nimisessä italialaisessa ravintolassa. Päivällisen jälkeen kiertelimme hieman paikkoja (kävimme mm. Indigo-cafessa, joka on kahvila-/kirjakauppaketju) sekä sen jälkeen totesimmekin, että bussi lähtee klo 19 paikallista aikaa ja alkaakin tulemaan jo kiire. Eikun bussiterminaaliin odottamaan bussia ja jälleen 6,5 tunnin bussimatka kohti Torontoa alkaa. Tällä kertaa bussi ei ollut niin täynnä ja teimme ylimääräisen pysähdyksen huoltoasemalla bussikuskille tulleen pahoinvoinnin takia. Saavuttuamme Torontoon vettä tuli taivaan täydeltä ja fiilis oli, kun olisi kotiin tulossa. Kotiutuminen Torontoon siis on tullut aika hyvin jo sisäistettyä.

(Ei Montrealiin liittyvä kuva, mutta kesäkuumalla on ihanaa juoda persikka-sitruunajääteetä ja ottaa pikkuinen marjakakkupala matkaan Torontosta kun heiluu kaupungilla. Kamppailen edelleenkin sisäisesti, onko Starbucks vai Tim Hortons parempi kahvilaketju...)

Tänään sunnuntaina teimme lisäurheilua, ihan kun muutenkaan paikat ei olisi hellänä. Pyöräilimme lähikauppaan ruokaostoksille. Tajusin, että taitaa olla viimeisiä kertoja aikaa käydä Loblawsissa (kauppa) ennenkuin torstaina jatkan matkaani. Harmittaa. Tuntuu, kun matka jäisi kesken ja olisi vielä paljon nähtävää ja tehtävää. Kuitenkin kaikki hyvä myös loppuu aikanaan.. Suomesta minua tänään muistutti illalla syömämme Fazerin sininen maitosuklaa. Kotiinpaluu tapahtuu pian.

Ulkomailla kun oleskelee vaikka muutamankin kerran pitempään kuin kaksi viikkoa ja ajatus juoksee kun lihava poni vasta-ajetulla nurmella, sitä huomaa jonkun henkisen kehityksen tapahtuvan hiljaa ja hitaasti mielessä.

Itselläni varsinkin viimeisten viikkojen ja päivien aikana tulee aina pohdiskelun paikka. Olenko oppinut mitään tästä reissusta? Voiko jostain ottaa opiksi tai voinko viedä ajatuksiani tuliaisiksi kotimaahani?

Muutaman asian näin sekavassa järjestyksessä pystyn tästäkin reissusta listaamaan. En ehkä ihan syvimpiä tunnontuskiani uskalla julkisesti jakaa muutakuin ystävien kanssa, mutta ehkä saisin teidän lukijoiden kanssa näistä hyviä kokemuksia ja ajatustenvaihtoa aikaiseksi. Siksi toivonkin kommentteja oman elämänsä matkailijoilta, pidempää tai kauempaa käynneiltä.

Yksi ikävin lieveilmiö matkustamisessa on ollut toki aikavyöhykkeen vaikeuden määrä suhteutettuna ylläpidettäviin ihmissuhteisiin kotimaassa. Usein, eli aina, kun lähden reissuun (ja varsinkin pitemmäksi aikaa), huomaan ilmiönä että usein ystävät/kaverit unohtavat minut ja sitä tyydytään vain tykkäilemään Facebook-statuksista. Lisäksi todella usein vaikean paikan tullen (kun itku kurkussa haluaa jakaa pahaa mieltänsä), on hankala aikavyöhykkeen takia soittaa ystäville. Tai äitille, jollekin. On hienoa, että saan omat aivot toimimaan pohtimalla asioita ja ”selviämällä” asioista, mutta sosiaalisena laumaeläimenä on välillä miellyttävämpää jakaa asiat ystävän kanssa. Ehkä tässäkin voisin tehdä parannuksen ja panostaa itse myös enemmän ulosantiini ulkomailta. Pitää myös itsekin yhteyttä ihmisiin. Yleensä ne ”tärkeät” ihmiset ovat olleet oma perhe (äiti, isä ja sisko) sekä muutama hyvä ystävä. Heidän kanssaan olen melko säännöllisesti pitänyt myös täältä yhteyttä, kun siihen on ollut mahdollisuus (Suomessa on ollut päivä ja täällä aamu ja soittaminen on sitä myötä onnistunut).

Kotikieleni ei ole englanti. Suomi on se kieli, jolla pystyn itseäni ilmaisemaan tarpeeksi tyydyttävästi ja suomea ymmärtävät osaavat myös ottaa ulosantini toivotun hyvin vastaan. Olen selvinnyt hyvin englannilla (yllättävän hyvin alkujännityksestä huolimatta), mutta ihmissuhdeasioissa joutuu usein miettimään oikeat sanat tarkkaan miten ilmaista itsensä ilman että syntyy konfliktia. Toki myös äidinkielessänikin käy tällaisia kompakiviä usein, että ”emme ymmärrä toisiamme”, mutta kielitaitoni ei ole tarpeeksi kehittynyt englannin suhteen kommunikoimaan murrekielellä ja ymmärtämään ihan kaikkea sanatarkkaan. Käytän paljon aikaani kääntämiseen päässä (suomeksi ja sitten käännät englanniksi että voit vastata) ja se on todella uuvuttavaa, kun se ei vielä kuitenkaan ihan luontaisesti tule minulta. Väärinkäsityksiä on syntynyt paljon, mutta myös onnistumisiakin. Myönnän, että on kielipää hieman karttunutkin, mutta se ei tarkoita sitä että osaisin puhua sataprosenttisen täydellistä englantia kommunikoimiseen.. Huh, pitää opetella siis lisää..

Onko kulttuurieroja oikeasti olemassa? Vai onko kaikki erot vain niitä kuuluisia persoonallisuuseroja, jotka hankaloittavat asioimista? Tämä on yksi mielenkiintoinen kysymys mitä olen pyöritellyt päässäni (ehkä vain selittääkseni itselleni jotain). Täällä sekä muutenkin maailmalla ollessani olen toki huomannut ne kuuluisat kulttuurierot ja mielestäni on ainutlaatuisen kiehtovaa, kuinka pieni, suljettu ja omalaatuinen kansa ja maa Suomi on. Olen myös sisäistänyt pitkälle sen kuuluisan ”sisun” merkityksen. Ei sitä ehkä turhaa hehkuteta meillä. Paikallisetkin ovat sanoneet, että suomalaiset ovat olleet ainuita, jotka omaavat tämän sisun positiivisessa ja negatiivisessa mielessä. Kaikista kummallisista puolistamme huolimatta olen iloinen saadessani kertoa Suomesta muille ihmisille. Täällä päin helposti tuppaannumme olemaan ”vain se joku maa Ruotsin ja Venäjän välissä (ai onko siellä joku maa vielä välissäkin?!)”..

Nautinko todella olostani Suomessa ja haluanko todella viettää tulevaisuuteni siellä? En vain koe tällä hetkellä niin, en ole kokenut muutamaan vuoteen niin. Valitettavasti meitä juurtumattomia ihmisiäkin löytyy, joita vainoaa ikuinen halu vaihtaa maisemaa. Itselläni on tasan yksi koti tässä maailmassa ja se on lapsuudenkotini. Silti sekään ei saa minua pysymään Suomessa ja halu nähdä maailmaa on liian kutkuttava ajatus. Minua ei vielä mikään sido jäämään Suomeen ja olen mielessäni pyöritellyt erinäisiä vaihtoehtoja tulevaisuudestani. En sano, että onnellisuutta saa muualta maailmalta tai joku muu maa olisi parempi paikka asua kuin Suomi. En ole sen tarkemmin miettinyt syitä ja seurauksia (tai no hups, valehtelin. Olenhan minä mutta en halua niitä jakaa tässä), mikä ajaa minut haluun lähteä maailmalle. Voihan olla, että mieleni muuttuu kun saan itseni sitoutumaan johonkin Suomessa. Vielä on liian aikaista sanoa, onko menojalka ikuisesti vipattava lentokenttien suuntaan.

Olen todella valmistumassa siihen ammattiin, mitä haluan tehdä. Haluan todella valmistua ja olla hyvä työssäni. Monet eri kokemukset ovat ajaneet minut lähemmäksi haaveammattiani, vaikken tosin muutamia vuosia takaperin tiennyt edes mitä sosionomi tekee. Nyt kun monikulttuurisessa ympäristössä olen nähnyt työmahdollisuuteni sosionomina ja työkäytäntöjen edistäjänä, olen sisäistänyt sen että olen onnellisessa asemassa saadessani tulla hyödyllisemmäksi. Reissuissa (Espanjassa ja täällä Kanadassa) töitä tehdessäni ihmisten parissa, olen löytänyt täältä hyviä ja huonoja työkäytänteitä ja niitä hyviä työkäytänteitä haluan tuoda Suomeen. Lisäksi haluan myös viedä Suomen järjestellisempää ja suhteellisen laadukasta työn laatua myös maailmalle. Perhanasti nostan peukkua ilmaiselle koulutukselle ja sille, että juuri minä olen saanut mahdollisuuden opiskella haluamaani ammattiin, johon uskon vakaasti pystyväni erinomaisin edellytyksin.

Omissa ajatuksissaan oleminen vieraassa ympäristössä tekee meille jokaiselle hyvää. Oppii ainakin joskus näkemään asiat eri perspektiivistä. Asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä. Jokainen kilometri kauemmas tärkeimmistä asioista opettaa arvostamaan niitä asioita, jotka antavat sinulle hyvät mahdollisuudet selviytyä elämästä. Ihmissuhteet muuttuvat, paranevat ja huononevat, reissujen aikana. Useimmiten Suomeen tullessani koen kuitenkin kiitollisuutta siitä, että saan mahdollisuuden kehittää itseäni ihmisenä, vaikka se välillä vaatiikin aikaa ja montaa kilometriä. Eikä välttämättä tarvitse lähteä ulkomaille asti pohtimaan minuuttaan, välillä riittää vain että sulkee kämppänsä ulko-oven ja keskittyy siihen, mitä haluat ajatella ja kehittää itsessäsi. Haluaisin joskus suoda kaikille mahdollisuuden lähteä katsomaan vaikka miten naapurikaupungissa eletään. Tai mitä Suomen luonto on parhaimmillaan. Minulle kilometrit välissä antavat parhaimman suorituskyvyn ajatella.

Suomesta tulen aina kaipaamaan ruisleipää. Ja kunnon maitoa. No okei, Suomen luontoakin. Sinällään meillä on asiat hyvin meidän maassa, ei tarvitse pelätä ihan alvariinsa paskatautia elintarvikkeista sekä meillä on siisti, rauhallinen ja kaunis luonto. Terveydenhuolto on tähän mennessä pelannut (olen aina saanut henkeni säästettyä ammattitaitoisen henkilökunnan ansiosta) ja aika ajoittain mieleni pahoittavasta byrokratiasta tavan kansalaisena minun on ollut helppo asioida pääpiirteittäin Suomessa. Paljon on varmasti valituksen ja kiitoksen aihetta, mutta tässä näin muutama esimerkki mitä tuli mieleen.

Hmhpm. Seuraavaksi valmistautumaan päiväreissulle Montrealiin. Yleensä sanotaan, että jos kaikki menee päin mäntyä, paista pannukakku. Täällä parhaiten mielipahaan auttaa Tim Hortonsin kahvi ja joku sokerimössöpulla. Näillä eteenpäin - ensiviikolla vaihtuu maisemat.

Tänään alkoi toiseksi viimeinen viikkoni Torontossa. Olen viettänyt vauhdikkaasti edellisen blogikirjoituksen jälkeen elämää töissä, kotona ja kaupungilla. Viime viikon perjantaina loppui minun harjoitteluni Suomikodilla. Harjoittelusta sain kiitettävän arvion (jos sellaista saisi antaa, kun arviointina on vain hyväksytty tai hylätty), mutta olin kiitollinen ja iloinen saamastani hyvästä palautteesta. Tuntemukseni valmistua kyseiseen ammattiin ja tehdä työtä monikulttuurisessa ympäristössä (ulkomailla) vanhusten tai kehitysvammaisten parissa, kasvoi. Harmittaa, ettei oikein vanhuspuoli varsinkaan ole mitenkään haluttu ala tällä hetkellä, koska itselläni työ vanhusten parisssa on ollut oikein antoisaa ja samalla haastavaa. Helpolla en halua kuitenkaan elämästäni päästä. :)

Nursing homen oma kotikissa Barney. Minulle ei ennakkoon ilmoitettu että osastolla asuu kissa, joten tuli mukavana yllätyksenä tämä allergian suhteen - olin ihan tappoallerginen tuolle kissalle. Onneksi pystyimme useimmiten välttelemään toistemme seuraa. :D

Perjantaina töiden päättymiseni kunniaksi kävimme Russellin kanssa Velvet Underground-nimisessä goth-/industrialmusiikkiklubilla. Paikka oli sopivan viihtyisä sekä musiikin että asiakasmäärän suhteen minulle. Ei ollut kiljuvia teinejä ja tiskillekään ei tarvinnut jonottaa. Jossain vaiheessa veikkasin, että ainakin naaman perusteella meikäläinen taisi olla nuorin koko baarin asiakaskunnasta. :D Nautimme muutaman janojuoman (ja Russell muisti AINA mainita tiskillä tilatessaan juomia, että laittakaa neidille tupla-/nelinkertainen annos vodkaa koska hän on Suomesta!) sekä tapasin Russellin työkaverin ja hänen vaimonsa. Meillä oli hauska ilta, kunnes lähemmäs 24 tuntia valvottuani totesin että nyt on aika ottaa taksi kotiin ja pehmoinen peti täällä minua odottikin.

Lauantaina en tehnyt mitään ihmeellistä. Sunnuntaina menimme kämppikseni kanssa Jack Astor'siin keskustaan katsomaan jalkapallon MM-kisojen loppuottelua. Jotenkin ajattelimme olevamme ajoissa, ja kissanpissat. Kaikki keskustan ruokapaikat olivat aivan täynnä jalkapallofaneja. Myös Jacksin asiakaskunta oli jakaantunut aika 50-50 Argentiinan ja Saksan kannattajiin. Paikalla patiota myöten asiakkaita oli varmasti useampi sata ja kaikki pöydät olivat varattuja. Seisoimme siis ensimmäiset 1,5 tuntia paikallamme ja joimme samalla muutaman drinkin. Loppuajasta pääsimmekin istumaan ja päätimme vielä pelin jälkeen jäädä syömään kyseiseen paikkaan (koska hyvä, halpa ruoka ja komeat tarjoilijat :P) Tunnelma pelin aikana oli aivan uskomaton - toki itse kannatimme Saksaa ja Saksan saadessa ratkaisevan maalin, ihmiset huusivat, kiljuivat ja halailivat toisiaan. Ihan erilainen meininki kuin Suomessa! Siitä se vasta bileet alkoikin, kun voitto Saksalle varmistui..

Kotikatuamme Greenwood avenueta.

Tänään on minun nk. virallisen loman ensimmäinen päivä. Viimeiset viikot meinasin viettää mm., shoppailemassa tuliaisia, käymällä Toronto Science Centerissä, Montrealissa (lähdemme sinne perjantaiyönä ja tulemme lauantaiyönä takaisin, päiväreissu siis) sekä sunnuntaina lähdemme telttailemaan Russellin kanssa - vihdoin ja viimein! Lisäksi ajattelin myös selvitellä jos laittaisin tulemaan matkalaukkuni rahtina Suomeen sekä ajattelin syödä hyvää ruokaa ja nauttia ystävieni seurasta. Aina näin "luopumisen" tullen on haikea fiilis ja harmittaa hirveästi tulla Suomeen. Toki minun pitää ruveta valmistumaan koulusta ja riittää sitä tekemistä sielläkin, mutta olen juuri ruvennut kotoutumaan tänne enemmän kuin tarpeeksi. Mutta pitäähän sitä ovia sulkea perässään että saa niitä uusia ovia auki.

Olen täällä Kanadassa saanut asua aivan mahtavassa talossa. Talo on kauniisti sisustettu ja kaikki tarpeellinen on löytynyt valmiina täältä.

Olohuone/eteinen. Oikealla on sisäänkäynti keittiöön ja portaikko yläkertaan.

Lempipaikkani keittiö. Tilava ja kaikki tarpeellinen kokkausverme on löytynyt.

Minun huoneeni, jossa on muutama kirjahylly täynnä mielenkiintoista kirjallisuutta! Lisäksi ikkunasta katsottuna näen maisemat takapihalle. Huoneesta löytyy myös tilava vaatehuone.

Yläkerran kylpyhuone, jossa kesäkuumilla on tullut vietettyä aikaa kylmän suihkun merkeissä. Lisäksi alakerrasta (välikerros) löytyy myös toinen vessa/kylpyhuone ja kellarissa on myös vessa.

Takapihan kurreperheen jäsen.

Ensiviikolla, 24.heinäkuuta matkaan ensimmäisen kolmeksi yöksi Pariisiin. Sieltä lennän neljäksi yöksi Krakovaan. Olen Suomessa 2.8 yöaikaan perillä. Aika on mennyt todella nopeasti. Katsotaan jos kirjoitan myö blogintynkää pikkuiselta Euroopan reissultani. Kerkeän vielä kerran kirjoittamaan myös täältä Kanadasta. Nähdään kohta taas tutut ja tuntemattomat siellä Suomessa!